VÄLIPUHE, JOKA ON PELKKÄÄ P***AA

Ne teistä, jotka satutte törmäämään tähän blogiini ja olette heikkohermoisia suolen toimintojen suhteen; vaihtakaa suosiolla muihin aiheisiin joista olen kirjoittanut. Tällä kertaa tämä on reissun paska-analyysia, sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Kaikki jotka ovat viettäneet tätä elämää tehden kuka mitäkin, aina välillä syöden ja juoden, ovat kokeneet päiviä, jolloin vatsa toimii hyvin eli normaalisti, liian vauhdikkaasti tai ei ollenkaan. Ne meistä, jotka olemme viettäneet aikaa maastossa päiväretkiä pidempiä aikoja tai matkustelleet ulkomailla maistellen uuden maan bakteerikantoja ruoan ja juoman seassa, olemme saattaneet huomata, kuinka suolen toiminnasta puhuminen muuttuu osaksi aamurutiineja. Tajuamme p***asta puhumisen ja suolen toimimisen kuuluvan samaan sarjaan hengittämisen, syömisen, juomisen ja nukkumisen kanssa.

Myös naapureita

 Tämän matkani ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana olen ollut aiheen niin sanotussa ytimessä jo hetken aikaa. Ennen matkalle lähtöä turvasin selustaani käymällä lääkärissä, josta sain mittavan paketin erilaisia antibiootteja ja muita terveyteen takaisin auttavia aineksia… siis jos tulisin kohtaamaan ei-terveitä päiviä. Kyseessä on kahdeksan kuukauden mittainen matka ”kaukomaissa”, joten odotettavasi oli ja on jos jonkinlaista kehoa koittelevaa bakteeria, virusta ja alkueläintä. Saatan myös kuulua onnekkaisiin normipöristelijöihin, eli satunnaista yli- ja alilyöntiä huolimatta säilyn tropiikkitaudeista vapaana. Aika näyttää. So far so good.

Muistan eräopaskurssin aikana naureskelleeni ihmisille, joilla oli ”ujo suoli” metsäreissuilla. Myöhempinä vuosina olen kuullut kauhutarinoita ihmisistä, jotka ovat olleet ulostamatta jopa 18 päivää päätyen sairaalaan elämän ja kuoleman rajamailla. Itse säännöllisen suolen omaavana, olen joitain vuosia sitten survival killan kurssilla ollut kyykkäämättä kuusi päivää ja voin todeta olon olleen jotain muuta kuin mukava. Nyt en enää naureskele. Duphalac-laksatiivit kuuluvat nykyään jokapäiväiseen matkavarustukseeni. Tällä reissulla ensimmäinen kerta ujostelua tapahtui yöpaikassa, jossa kyykkyvessa siisteydessään ja hajussaan oli lähes rekkapysäkkien luokkaa. Miten opettaa mieli ja suoli takaisin yhteistyöhön? Saattaisi olla syvemmän psykologisen tutkielman paikka? Ja jos ette tiedä mikä kyykkyvessa on, googlettakaa, minulta ette saa kuvaa  minkäälaisesta vessasta ainakaan reisun tässä vaiheessa.

Osa nykyisestä kotitiestäni johtaa puron yli

Pidän erittäin paljon chilistä ja mausteisesta ruoasta. Matkan alkuvaiheessa Kathamandussa söin joka päivä runsain mitoin punaisia, vihreitä, mietoja ja tulisia chilejä sekä chilikastikkeita. Vessassa en aina ollut varma, onko räjähtävän reaktion syynä chili ja mausteet, perheessä riehunut ghiardia alkuloinen vai Kathamndussa puhjennut koleraepidemia. Näin jälkeenpäin ajateltuna syynä vauhdikkaisiin vessareissuihin olivat chili ja mausteet… Ehkä myös suojana tauteja vastaan? Who knows?

Sammio, jossa veivataan sitä ihteään...

 Päätin jo ennen Gyampesaliin menoa, että syön mitä tarjotaan. Nyt jo ymmärrän hieman paremmin näitä syviä kasti- ja historiallisia syitä miksi ruoan vastaanottaminen ja loppuun asti syöminen ovat kunnioituksen osoitus emännälle ja isännälle, näin ollen tarjouksista on mahdoton kieltäytyä ja jättää ruokaa syömättä. Pari päivää sitten osallistuin Teej-festivaaliin, jossa aluksi istuin seuraamassa ruoanlaittoa. Ryhmä naisia istui lattialla pressujen päällä ja pilkkoi, suikaloi ja murskasi milloin mausteita, kasviksia tai kanaa. Siirsin tuolini hieman lähemmäs valkosipuliosastoa, jotten nähnyt kuinka monta kärpästä istuu kananpalakasan päällä tai haistanut lämpenevän kananlihan hajua. Syömään odotettiin 150 ihmistä, mutta lopulta ruokailijoita oli lähes kolmesataa. Kananpalat katosivat mausteisen paistinpannun kautta minunkin napaani. Vatsa toimi normaalisti, kiitos kysymästä. Niin ja kaikki ruoka on ollut äärettömän herkullista ja mukavan mausteista. En tiedä miksi viime vuonna vuorilla ruoka maistui välillä pahvilta ja ruokaöljyltä? Johtuikohan mausteiden puutteesta tai ohuesta ilmanalasta. Sama tuo, nyt nautin!

Iloista tanssin jytkettä teej-festivaalilla

 Viime vuoden Nepalin vuoristovaellusosuus hämäsi myös siinä mielessä, etten muistanut saapuvani substrooppiseen maahan, jossa monsuuniaikana aikaan vuodesta on pääsääntöisesti kuuma ja kostea. Matkustamisen, palaverien, kiireiden ja muiden tekosyiden johdosta (ei aina uskalla juoda tarjottua vettä) olo on koko ajan hieman kuivettunut. Oli vessanpytty perinteinen länsimainen tai kyykkymalli, tulee joka kerta lirauttaessa vilkaistua nesteen väriä. Jos liian keltaista, täytyy pikaisesti pyrkiä löytämään kunnollista juomavettä. En ole jaksanut hössöttää puhdistustablettien kanssa. Nyt vesi talooni tulee lähteestä ja aion vain luottaa siihen että säilyn yhtä terveenä kuin naapurini. Hyvä juttu on, etten minään päivänä tai kellonaikana ole lopettanut hikoilemista. Jos hikoilu loppuu, on kuivettuminen jo pitkällä. Täytyy siis vain iloita tästä olosta, jossa tunnen olevani tarramaisen tahmea, hikiviiksekäs nainen. 

Suoli tänään hymyillen hyppään uusiin haasteisiin!