KULTTUURISHOKKI, osa 2

Asun Gorkhan lähellä

 Kaikella kunnioituksella ja rakkaudella, KULTTUURISHOKKI osa 2

Olen pitänyt itseäni aikaansaavana ja kyvykkäänä ihmisenä, joten olen ollut hämilläni siitä kuinka moneen asiaan joudunkaan täällä kysymään neuvoa. Kesämökillämme on kaasuhella, -jääkaappi ja –valo, joten kaasun kanssa toimiminen ei ollut uutta. Dhal Bhatia tehdessäsi joudun käyttämään väistämättä painekattilaa, joka oli minulle uusi tuttavuus. Tuo pihisevä ja puhiseva laite saa minut vieläkin sävähtämään joka kerta samalla tavoin kuin Suomessa navigaattorin naisääni. Olen täydellisen vakuuttunut, että se painekattila vielä joku päivä räjähtää katon läpi maata kiertävälle radalle! Rita ja Janyntee opettivat, että kattilan pihahdettua kolme kertaa on ruoka valmista, mikä selittää sen miksi ensimmäinen valmistamani linssimuhennos oli liimaa. Kattila pihahti seitsemän kertaa… Kahvikin pitää keittää paineella toimivalla laitteella. Nyt jo muutamassa viikossa olen alkanut saamaan tuosta keittiön paineistetusta rytmistä kiinni. Vielä kun oppisin kulkemaan keittiössä iskemättä päätäni kattoon. Keittiö oli ennen remonttia härkien makuupaikka, joten katto on minun mittaiselle ihmiselle hieman liian matalalla.

Rita, Jayntee & Jame

minä keittiössä

Olin jotenkin naiivisti ajatellut, että nämä ihmiset ovat niin kovia tekemään töitä, että ovat siksi niin laihoja. (tunnun olevan naiivi joka asian suhteen...) Eikä perusravintona oleva daal bat ole kaikkein ravintorikkainta. Olen myös antanut itseni ymmärtää että tähän kulttuuriin ei kuulu lihavuuden ihannointi. "Hyvälihainen" ihminen on arvostettu juttu, mutta liian lihava on liian lihava täälläkin.

 Järkytykseni oli kuitenkin suuri kun tajusin vajaan kahden viikon kylässä viettämäni ajan jälkeen vanhojen ihmisten eleiden ja sanojen merkityksen. He olivat näyttäneet kädellä suutaan, pitäneet toisella kädellään ranteestaan kiinni, jonka jälkeen paljastaneet laihan vyötärönsä minulle. Arvelin kyllä jo aluksi että he saattavat olla pyytämässä ruokaa. Silti koin hetkellistä huimausta, kun söimme delegaation kanssa runsaita dhal bhat annoksiamme lommoposkisten ja kuihtuneiden vanhojen naisten katsellessa näkäisenä laumana toimintaamme. Ruokaa suuhun lappaessani tajusin heidän olevan aliravittuja, ei pelkästään nälkäisiä!!

 Kylissä on paljon aliravittuja ihmisiä ja kastista riippuen myös työikäiset alemmissa kasteissa ovat aliravittuja. Selvimmin aliravitsemuksen näkee kuitenkin almpiin kasteihin kuuluvista vanhuksista ja lapsista. Nepalilaisissa sairaaloissa on oma osastonsa aliravituille ihmisille. Päätimme, että yritämme löytää jonkun järjestön auttamaan asiassa. Omaan kotiimme emme voi kaikkia kutsua ja jos tarjoamme yhdelle, tulevat toiset perässä. Nyt mietin miten ihmeessä pystyn syömään enää heidän edessään ilman että koen syvää noloutta ja häpeää hyvinvoivasta olemuksestani ja ruoasta jota syön? Tähän pätee kuitenkin varmasti sama sääntö kuin ensiaputilanteisiin: ensin pidät huolen omasta hyvinvoinnista, jotta voit pitää huolen myös toisten hyvinvoinnista.

Kylässä on kyllä enemmän  niitä, jotka voivat fyysisesti erinomaisesti verrattuna valtaosaan Suomalaisista. Lähes kaikki ihmiset tekevät joka päivä fyysistä työtä ja liikkuvat vaihtelevassa maastossa puhtaassa ilmassa. Myös kylän vesi on laadultaan erinomaista, mikä omalta osaltaan ylläpitää perusterveyttä ihmisten välttyessä turhilta vatsataudeilta.

Yksi naapuruston rouvista

Hygieniasta huolehtiminen on Suomessa ollessa minulle yhtä luonnollinen asia kuin ruokailu ja vessassa käynti. Saunominen ja suihkussa käyminen ovat itsestäänselvyyksiä milloin vain haluan. Kylässä on toisin. Kylässä ei ole aina toimivaa veden lähdettä lähellä. Kaikki vesi pitää joko kantaa tai kerätä sadevedestä. Hyvin äkkiä opit vesipihiksi. Kantovesi käytetään ruoanlaittoon ja juomiseen, sadevedellä pestään astiat ja huuhdellaan juurekset. Suihkuun ja vaatteiden pesemiseen käytetään vettä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen. Nyt vielä on menossa monsuuniaika, joten olen saanut kylässä ollessani ”suihkun” kerran viikkoon, samoin kuin pestyä vaatteita. ”Suihku”, on bambusuoja talon nurkalla. Suojan yläpuolella on musta muovinen vesisäiliö, johon laitetaan sadevettä. Aurinko lämmittää veden. Säiliöstä johtuu hanallinen letku bambusuojaan. Suihkuun voi käyttää noin viisi litraa vettä ja sekin on paljon. Mietin vain miten elämä muuttuu kuivan kauden aikaan. Pahimmillaan kylään tuodaan vettä kuorma-autolla ja ihmiset jonottavat pitkään saadakseen oman astiansa täyteen.

Kathmandu ei ole paljoa sen parempi paikka olla; välillä vesi loppuu, sitä tulee vain tippa kerrallaan tai se on jääkylmää. Kathmandu hanoista tuleva kaupungin vesi on tutkittu ja erittäin vaaralliseksi todettu. Jos siis haluaa pahanlaatuisen vatsataudin kannattaa hanavettä juoda ja pestä sillä hampaansa. Nyt kun eletään elokuuta, on Nepalin pääkaupungissa todettu jo monta koleratapausta. Itse en elä liian hygieenisesti. Tilaan hymyileviltä Soma-kahvilan nuorilta tarjoilijoista mehuchillerin, salaatin ja jogurtin. (jääpalat, vedellä pesty salaatti ja maitotuotteet ovat osa niitä eniten vatsatauteja aiheuttavia ruoka-aineita. Kathmandu tosin on täynnä luksuksen lähteitä, mutta niistä lisää omassa blogissaan...

Pyykkitupa

Kyläläiset asuvat kivi- ja savivalmisteisissa matalissa taloissa, joiden yhdessä nurkassa on niin ikään kivistä ja savesta valmistettu Hella-uuniyhdistelmä. Ruoka valmistetaan avotulella ja savu kulkeutuu ulos ikkunoista, ovista ja katonrajan koloista; samaan tapaan kuin perinteisissä suomalaisissa savupirteissä. Ihmiset työskentelevät ja nukkuvat samat vaatteet päällä. Ilma on päivisin kuumaa, kosteaa ja pölyistä. Hikoilu jatkuu aamusta aamuun. Tasaväkisesti likaisina istumme yhdessä lattialle risti-istuntaan ja syömme riisimme käsin.

Peltoja rinteessä, mutta tasaista ei missään

En ole pitänyt itseäni koskaan liian hygieenikkona ja olin ajatellut että paljon Suomen luonnossa liikkuneena ja sen elementtien armolla nukkuneena ei täälläkään olisi suurempia vaikeuksia. No eivät vaikeudet ole nyt niin suuria, mutta on minussa sittenkin aimo annos länsimaalaista hygieenikkoa että jotkut asiat eivät heti tunnukaan niin helpoilta vastaanottaa. Ihmiset täällä ottavat sinut pian omakseen ja ovat hyvin läheisiä. Naiset pitävät kädestä kiinni, painavat pään sinun olkapäätä vasten tai syliin ja silittelevät hiuksiasi. Läheisyys on mukavaa, ei siinä mitään. Ostin itselleni kuitenkin täishampoota, kaiken varalta. Olen nähnyt, kuinka uudet ystäväni nyppivät toistensa päistä täitä. En ole vielä valmis liittymään tähän sukimiskerhoon! Ehkä ihan kaikkea en halua sittenkään tästä kulttuurista oppia.

Toinen asia maanviljelysalueella asumisessa ovat ne jättimäiset hyönteiset ja hiiret/rotat (en vieläkään tiedä kumpia asuinkumppanini ovat). Illan pimetessä talon ulkona palaa sähkövalo (jos on sähköä). Suunnattomat koppakuoriaiset poksahtelevat ja mäjähtävät päin talon seinää ja ulkovaloa. Juuri kun saat unen päästä kiinni alkaa kattopelti paukkumaan ja kuuluu kimeitä kirkumisääniä. Ihan oikeasti luulin ensimmäisenä parina yönä että äänen lähteenä ovat katolla jymistelevät apinat. Kyseessä olivatkin hiiret/rotat, jotka juoksevat katon rajassa olevaa tasannetta pitkin ja kolistelevat itseään vasten peltikattoa. Eläinten tunnistamista haittaa se, että nepalin kielessä tarkoittaa sekä hiirtä että rottaa. Talossa on paksut kivi/saviseinät, välikattoa ei ole ja kattona on pelkästään aaltopelti. Kotosuomessa asun paksujen seinien sisällä, jonne ei kuulu edes kovin myrskykään. Julistin eläinmaailman kanssa aselevon. Ostin itselleni korvatulpat ja sängyn ympärille hyttysverkon. Pörrätköön ja paukutelkoon!

Kyläläisiä Didin terassilla

Uusia tuulia on luvassa. Kävin välillä Kathmandussa ja ensi viikolla jatkan seikkailujani Pokharaan.

Pienten ihmisten maailmassa, hyväntahtoinen jättiläinen jatkaa seikkailuaan!