MIETTEITÄ POON HILLIN JÄLKEEN

Ullerissa tuhansien portaiden jälkeen

Mitähän minä uhosinkaan ennen trekkaamaan lähtemistä? Sitä kuinka vuoret ovat piirtäneet kuvansa sieluuni ja pakottavat palaamaan luokseen aina uudelleen.

Yksin vaeltamisen yhtenä hyvänä puolena on se, että keskustelukumppanina olet sinä itse. Hyvää seuraa, ei siinä mitään, mutta joskus sitä kuulee totuuksia, mitä ei välttämättä halua kuulla; joskus taas saatkin parempia vastauksia kuin odotitkaan.

Ne tunnit kavutessa ylös loputtomia kiviportaita kohti Ulleria kerroin itselleni moneen kertaan, että "Etkö sinä taulapää muista viime kerralta että korkealle mennessä happea on vähemmän.", "Kävele nyt hyvä nainen hiljempää" ja "Oliko tämä nyt sitten niin hyvä idea ollenkaan?".

Päivä oli kuuma, vuoria ei missään ja keho kertoi karua tarinaa siitä, mitkä lihakset kehittyvät ja mitkä surkastuvat, kun pääsääntöisesti vain melot ja mennä lipsottelet lipokkailla Pokharan tasaisia asfalttikatuja pitkin.

Hyvin vapaasti suomennettuna; suojele ympäristöä

 Muutama tunti hikoilua ja taistelua, jonka jälkeen muistutin itseäni että tämähän se juuri on se syy MIKSI. Eivät ne ole ne vuoret, meret, erämaat, järvet, joet tai tunturit, vaan ne hetket jolloin lähestyt jokaista noista paikoista. Jokainen askel, jokainen melan veto, jokainen pyörän polkaisu; kaikki ne toimivat kuin rukousmylly buddhalaiselle tai ehtoollinen kirkossa, pyyhkivät pois negatiivisuuden sielusta ja mielestä. Jokaisen hengenvedon yhteydessä kirjoitat itseäsi onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi.

Ei se ollutkaan se vuoristo, saman olotilan saavutan kun kävelen Rautavaaran erämaissa yksin, ryhmässä tai koirani kanssa. Voi kuinka tylsää! Vai onko sittenkään?

Minä nyt vaan halusin uskoa vuoriin, nyt minun on pakko uskoa vain luontoon ja luonnossa liikkumisen voimaan... eipä siinä mitään väärää ole, menetin vain addiktiivisen syyn sanoa miksi tulisin takaisin Nepaliin.

Ihmisten lisäämää taidetta

Mietin olenko itse kalleellaan, mutta totesin peikkometsän kasvavan hieman vinoon

Noustessa ylös kohti Ghorepania, läpi tuoksuvien rhododentron metsien, olin jo saavuttanut kaiken sen, miksi olin lähtenyt patikoiomaan. Saapuessa Poon Hillin näköalapaikalle sain vielä bonuksen; paikalla oli vain yksi venäläinen nuori mies, joka ystävällisesti otti minusta sen pakollisen turistikuvan kyltin vieressä ja jatkoi matkaansa minne ikinä oli menossakaan. Minä jäin ylös ja istuin yksin hymyilemässä, mitäpä sitä muuta tarvitsee tehdä suuressa autiudessa ja hiljaisuudessa.

Poon Hill

Minä Poon Hillillä

Sieltä ne vuoret katsovat; juuri minua ;)

Monta suurta mm. Annapurna South ja Macchapucchre

Matka alas alkoi ennen kuin keho oli tajunnut kiivenneensä ylös. Olin hämästynyt jokaisen etapin saavuttamisesta: "Joko nyt?", "Miksi jo nyt?". Hiljensin tahtiani ja kuuntelin luonnon elämää.

 En vieläkään tiedä mikä niissä metsissä tuoksuu niin hyvälle? Tuoksu on kuin syksyinen sadonkorjuu, kukkakauppa, lehtivihreä ja syksyinen metsä yhdistettynä.

Metsät kuhisevat elämää, kun antaudut sitä kuuntelemaan ja seuraamaan. Kuukkeleita muistuttavat linnut etsivät ruokaa kuivien lehtien seasta sellaisella tohinalla kuin villisikapesue olisi ollut töissä. Siniset, punaiset, kirjavat, pitkäpyrtöiset, isot ja pienet linnut iloitsivat auringon lämmittämmistä metsäaukoista. Oravat juoksivat pakoon kärpän näköistä nisäkästä ja minä vain ihmettelin silmät suurina ja korvat apposen auki, kuinka kauniilta kaikki myös kuulostaa.

Matkalla alas olin hetken keskellä kahden apinalauman kahinoita; joka puolelta kuului vikinää, sihinää, rapinaa, kiljahduksia ja vilahteli erikokoisia ruskeita apinoita. Päivää ennen olin viettänyt hetken "keskustellen" valkonaamaisten apinoiden kanssa. Muutaman nopemman sydämenlyönnin saattelemana jatkoimme matkaamme omiin suuntiimme; apinat tuonne ja minä tuonne (nepalilaiselta kun kysyt missä joku on, saat vastaukseksi "tuolla").

Aamuiset jääpuikot rinteessä

Niinhän siinä käy, että realitycheck seuraa hyvin pian "liiallista" intoilua. Takaisin Pokharaan taksilla matkatessa saimme kyytiimme milloin mitäkin matkustajaa nepalilaiseen tyyliin, mutta yhden niistä tulen muistamaan aina. Kolmekymmentä kilometriä ennen Pokharaa edessä oli poliisi kuulustelemassa mikrobussin ajajaa, noin sata metriä mikrobussin jälkeen valtava väkijoukko pysäytti taksimme ja avasi takaoven. Täyteen taksiin hyppäsi vauhdilla isä sylissään kuusivuotias poika, jonka päälle mikrobussi oli juuri ajanut.

Ne neljäkymmentäviisi minuuttia kohti sairaalaa olivat täynnä pelkoa, toivoa ja vanhemman rakkautta. Se ääni, millä isä jutteli pojalleen, oli täynnä aitoa rakkautta ja uskon, että se rakkaus auttoi poikaa selviämään eilisen, tämän päivän ja tulevaisuuden.

Minä jatkan oloani Nepalissa jälleen sielua ravistavien kokemusten hyvällä tapaa kolhimana. Tiedäthän, että lihaskin vahvistuu, kun se ensin vähän rikkoutuu?