Ympäristökasvatusta vai ympäristökasvatusta

Olen ollut työn kautta mukana puolitoistavuotisessa EU-rahoitteisessa Grundivig-ympäristökasvatushankkeessa, jossa me nuorisoalan ammattilaiset viidestä maasta olemme yhdessä pohtineet ja kehittäneet ympäristökasvatuksen menetelmiä. Me hankkeeseen osallistujat olemme Suomesta, Virosta, Ranskasta, Italiasta ja Puolasta, länsimaalaiselta kulttuurialueelta siis.Olimme maanantaista torstaihin Dijonissa Ranskassa saattamassa hankkeemme päätökseen.

Matkalla Pariisista Helsinkiin

Hankkeen alussa aikaa vei runsaasti käydä läpi mitä ympäristökasvatus tarkoittaa missäkin maassa, mitkä lait ja asetukset määrittelevät toimintaa sekä millä keinoin ja miten pääsemme yhdessä eteenpäin. Onneksi olemme kaikki nuorisoalalta, jossa käytännössä toimimme joko suoraan nuorison tai nuorison kanssa työskentelevien kanssa. Kaikille oli selvää että meille ympäristökasvatus tarkoittaa yhdessä tekemistä ja kokemista luonnossa tai ihmisen rakentamassa ympäristössä, kestävän kehityksen hengessä.

Länsimaalaisessa yhteiskunnassa suhde luontoon on muuttunut kuluneiden vuosikymmenten aikana paljon, jos ei jopa merkittävästi. Luonnontuntemus, luonnossa liikkuminen ja luonnovarojen käytön ymmärtäminen on hyvinkin erilaista kuin isovanhempieni aikaan. Samaan aikaan kun emme ole enää niin valmiita vain heittämään rinkkaa selkään ja lähtemään maastoon yöksi, tiedämme esimerkiksi että Talvivaaran kaivoshankkeen vedet pilaavat lähialueen vesistöt ja kainaloon suihkauttamamme deodorantti ohentaa otsonikerrosta. Alamme ymmärtää suuria kuvioita ja olemme koko ajan tiedostavampia omien valintojemme vaikutuksista. Silti suhteemme itsestämme luonnossa ja osana luontoa on opeteltava osittain uudelleen.

Tähän luontosuhteen uudelleen löytämiseen yritimme löytää yhteiseurooppalaisia tapoja ja keinoja. Lopputuloksena palasimme juurillemme. Viemme ryhmiämme retkeilemään, tutustumaan itse ja valmistamaan asioita perinteisillä menetelmillä. Osalla osallistujista on hankaluuksia saada kaikkia ryhmiään luontoon (lait, suurkaupunki, vanhemmat jne.), joten osa aktiviteeteista liittyy aistien, tietoisuuden ja kaupunkiluonnon kunnioittamisen kautta tapahtuvaan herkistelyyn. Kuten alla oleva Monet´n taidemaalaus toimi meille Ranskassa yhtenä aisitien avauksen väylänä...

Monetin maalaus taidemuseossa Dijonissa

Hymyilevät hirvenjätökset Metsäkartanolla

 Olen lähdössä Nepaliin, jossa yhtenä tehtävänäni on kouluttaa vuoristo-oppaille myös kestävän kehityksen hengessä toimimista. Nyt olen erilaisten projektien, hankkeiden ja koulutusten kautta yrittänyt löytää länsimaalaista tapaa tehdä ja opettaa ympäristökasvatusta. Entäs Nepalissa?

Nepal on maa, jossa äärimmäinen köyhyys eli alle dollarilla päivässä elävien määrä on YK:n tavoitteiden mukaisesti mahdollista puolittaa vuoteen 2015 mennessä. Viidesosa nepalilaisista elää ilman puhdasta juomavettä ja saniteettitilat puuttuvat jopa 57 prosentilta. Viime vuoden projektin avulla rahoitimme mm. biokaasuyksikköjä, joiden avulla hygieniaolot parantuvat, puita ei tarvitse käyttää ruoan laittamiseen ja perheen äideiltä säätyy puunhakumatkalta aikaa muuhun työhön.

Maassa jossa suuri osa väestöä elää köyhyydessä ja elämä on päivittäistä selviytymistä, siivottiin tänä vuonna pelkästää Mount Everestin reitiltä huipulle 8000 kiloa länsimaalaisten turistien jätettä.Kulkiessamme kohti Island Peakia marraskussa 2011 näimme loputtoman määrän kantajia kuljettamassa myyntiin meille länsimaalaisille turisteille olutta, virvoikkeita, vesipulloja, nenäliinoja jne.

Kantaja kuljettamassa olutta

Nyt siis käyn sisäistä vuoropuhelua siitä, mikä on oma henkilökohtainen käsitykseni siitä, mitä nepalilaisille vuoristo-oppaille pitäisi opettaa ympäristökasvatuksesta........