VIEW FROM THE MOUNTAIN CENTER

You can see beautiful landscapes and on the clear day peaks of Annpurna, Manaslu, Ganesh….. but what else you can see from the mountain center?

You can see small villages: Ghyampesal, Lochill, Pohare and other as small neighboring villages. I will be talking about those three villages Ghyampesal, Lochill and Pohre  under the eye of the mountain center.

Morning scenery from the stairs leading to mountain center

Lochill early in the morning

These are rural villages. People are cultivating the land for their own use. There are only few commercial farms, tiny ones. People wake up early to pray, collect water, do other morning chores and go to the field. Young ones either continue the heritage of their parents, go to Kathmandu to have education or move to another area or country to work. Life is simple, peaceful and like it has been always. You do your work in order to survive. Villages got the electricity two years ago, there is no internet connection. You never know when you have or don’t have electricity.

Takurs mother, me and Takurs son Babu

WATER

On these villages they do have water supply system. It is more than 40 years old. Every household pays 50 rupees a month and have access to water… when there is access to it. The water tank has been built a long time ago, it is small and it is also located in a place which doesn´t make the supply any easier. Now is the monsoon season and water tank is full so there is water for everyone. There is only approx. ten taps in the whole area and sometimes water is available only certain hours per day. Villages have been divided into sectors which have their own water collecting times. Men get to bathe first, women last. Households furthest from the water source have to use many hours a day for getting enough water for people and animals. Dry season is completely another story… water has to be collected even further, sometimes by car from neighboring willages …

Neighboring village has also water supply system.  Every household pays 150 rupees a month and have access to water. Always... and from their own houses!

Takurs mother (Ama) carrying water to home

EDUCATION

There are two schools in the area. Other one is a community school Shree Dullav H.S.S Ghyampesal which has 700- 900 students. There are primary classes from 1-8 and secondary classes from 9-12. Schooling is free, only things they have to provide are pens, school uniform and some copies of books. Sometimes this is too much and parents don´t have money to put they children to school. Theoretically 95% of children go to school but during the farming season some children work on the fields and don’t participate the school work. Children ware the same school uniform year after year. Pencil or pen is a treasure for some of these children.

Community school Shree Dullav H.S.S Ghyampesal

Children singing the national anthem in the morning

In school for 700 - 900 children there are only two toilets, one classroom has a leaky roof and area don’t have any gate which makes buildings vulnerable to vandalism. There is urgent need for extra space because in some days there are four different classes (English, Nepali, Physical health, social science, environment science or creative arts) going on at the same time in same classroom! National recommendation for primary school having pupils/ teacher is 20 and this school average is 30. For secondary level the recommendation is 25 and in this school it is around 40 students. On the day I visited the school the number was 52 students for one teacher.

School is funded by ministry of education but a school is mainly running with donations done by local community. Ministry isn´t funding any buildings or even all the teacher´s salaries! During time I visited the school there was construction going on. Because it is farming season it is difficult to get labor and the teachers were doing the construction work. Principal was on the roof also helping. Amazing people! One of the teachers told me that sometimes he don´t get any salary but comes to school every day anyway.

Principal and teachers at the construction site

Tuk Nath Adhikari, pricipal of Evergreen boarding school and  Shiva Prasad Bhatta, principal of Shree Dullav H.S.S Gyampesal

The other school is Evergreen boarding school which has classes from nursery to primary classes eight grade. For some funny reason in the boarding school they don’t have seventh grade at all? Fee for boarding school is 400 -1000 rupees a month. Children have possibilities to have secondary level education in they own area but many of them don’t continue after eight grade or stop even earlier. Those young ones who want to have work or continue their education these villages offers little or nothing.

HEALT POST & AMBULANCE

Health Post

Health post is providing free health check-ups and 35 different free me medication to local community. There is four health workers who don’t have capacity to perform any surgical operations or any other more serious injuries or diseases. Those who can´t be helped have to go to Gurkha hospital by their own cost. Ambulance is owned by community and trip to hospital is 3500 rupees.

Ambulance

"tie" jeepin sisältä katsottuna

Do I think this village might need a boost, little help? I do. Even thou these are always really delegate matters. You never know is your good also good for those to whom you are offering it.

I believe there should specially be options for young people and Chance for Change project is one of these options. Project has started. Delegates are out, construction of the mountain center can start. I will tell more about it later! 

Jameas and Takurs family looking from the map where England is

Takur, James and some of the Nepali youngster connected to the project

                                                         

FACES OF NEPAL, part1

 

GYAMPESAL, POHARE.. matkan alku

Naapurit on kauniita!!

 Bussimatka Katmandusta Ghyampesaliin oli mielenkiintoinen, vähintäänkin. Taksin ja moottoripyörän kyydissä istumisen jälkeen turistibussissa seitsemän tuntia, jonka jälkeen kolmella eri paikallisbussilla perille. Viimeiset 37 kilometriä pitkin jyrkästi vaihtelevaa ja sortuvaa "perunapeltoa", välillä piti kävellä ohi maanvyörymäalueen ja vaihtaa bussia. Siinä helteessä hikoillessa kylki kylkeä vasten tuli hankittua monta uutta nepalilaista ystävää! Ihokontaktia oli paljon ja koskaan ei voinut olla varma hikoileeko itse, vai hikoileeko naapuri vielä enemmän. Lämpöä ilmassa yli kolkyt ja plus, yökään ei viilene. Viime vuoden kapualaisille tiedoksi, että reitti vastaa Jiri Shivalaya pätkää... tämä on siis uusi "kotitie" Gorkhan ja Ghyampesalin välillä!!

Kotitie Gorkhasta Gyampesaliin

James oli hankkinut asunnolleen uusia pöytiä ja tuoleja tulevia vieraita varten, joten ne poimittiin kyytiin matkan varren kylästä bussin katolle ja saatiin perille kotiin kantajan selässä.James oli minua vastassa moottoripyörällä, mutta koska minulla oli sen verran paljon kantamuksia, päädyin viihtymään bussin kyydissä...  tie oli kyllä siinä kunnossa, että mielelläni hikoilin tutustuen "alkuasukkaisiin".

maisema auringolaskun aikaan terassilta

Pöydät saapuvat

Kodin välitön lähialue käsittää kolme kylää, joista Ghyampesal on se suurin. Jamesin asunto on Poharessa terassipeltojen keskellä. Pihalle saavutaan laskeutumalla "tieltä"kuusi- seitsemän terassia alemmas. (Edellisessä blogissa onkin kuva talosta ja pihasta avautuvasta maisemasta. ). Kyliä on kolme peräkkäin, Gyampesal, Lochill ja Pohare.

Koko päivän matkustamisen jälkeen tunsin itseni tässä erittäin syrjäisessä kylässä yhtä varmaksi, onnelliseksi ja helpottuneeksi, kuin mitä kuvan kananpoika näyttää!! Pukkasi hieman väsymystä ja kulttuurishokkia. 

Lähes koko kylä seurasi kannoillani joka päivä, kunnes delegaatio businesmiehiä saapui. Kyläläiset tuijottivat parhaimmillaan tuntikausia ja kyselivät kysymyksiä,joita Suomessa saatettaisiin pitään henkilökohtaisina ja syvempään tuttavuuteen liittyvinä... ihania ihmisiä silti! Kananpoika kasvoi kymmenen päivän aikana paremman näköiseksi ja osoittautui kukoksi... ;-) Kasvettiin siis kylän maisemaan sopiviksi kukonpojan kanssa yhtä matkaa! Sopii myös teemaan, sillä kyläläisten mielestä olen liian miehekäs. :-) Poharen Gurkha heimon naiset käyttävät rannerenkaita, kaula- ja korvakoruja sekä nenälävistyksiään myös pelloilla työskennellessään. Minulla reppanalla on vain se viime vuonna ostettu namaste-rannekoru, lyhyet hiukset ja ja liian miehiset vaatteet... näillä mennään.

Sisäinen minä kylään saapuessa

Tätä blogia kirjoittaessani olen ollut kylässä jo kymmenen päivää. Kirjoitan tulevien muutaman päivän aikana tapahtumista kylässä, projektista ja ihmisistä. Tulin takaisin Kathmanduun pari tuntia sitten ja vietän yön luksushotellissa ilmastoinnin hyväilyn alla!! Täällä on jatkunut helle koko kaksi viikkoa, joten oli oikeastaan hyvä, että minut lähetettiin saattaamaan yksi businesmiehistä takaisin Kathmanduun.Siitäkin lisää myöhemmin.

 Mieliala kananpojasta takaisin itseksi muuttui hyvin nukutun yön ja seuraavan päivän basaarivierailun jälkeen. Kylä on upea, upea paikka. Ei liikenteen melua eikä liikoja valoja! Yhtenä iltana naapurit häätivät jonkun kissapedon vuohensa kimpusta pois ylemmällä terassilla, hiiret (tai rotat) kisaavat katonrajassa, havaintoja apinoista on tehty ja kaikki hyönteiset ovat kokoa Texas eli jättimäisiä. Kasvit ovat hämmentäviä, voit vain mennä takapihalle ja kerätä monenlaisia yrttejä, vihanneksia ja muita kasviksia. Edessä avautuvat Annapurnan ja Manaslun huiput (kirkkaana päivänä, kuten tänään). Aistit ovat kovilla ja mieli käy ylikierroksilla.

Naapureita, Tika-Didi vasemmalla... hänestä tulee varmasti oma bloginsa!!

Paljon on tapahtunut jo näiden muutamien päivien aikana: tutustumisen avainhenkilöihin, basaari vierailuja, palavereja, talon ruokailutilan remontointia, ruoan laittoa, pyykkäämistä, tiskaamista ja suihku.. kaikki paikalliseen tapaan. Sähkö toimii jopa moitteettomammin kuin Katmandussa, mutta vesi pitää hakea kaukaa. Suihku on musta tynnyri, jossa vesi lämpiää auringon voimalla. Ruokavalio koostuu riisistä ja linsseistä = daal batista (välillä tarkaria eli kasviksia), joten minäkin opettelen käyttämään painekattilaa.. pelottava pirulainen!

Yöllinen vessakäynti ennen keskiyötä, surisevassa, sihisevässä ja elävässä vihreydessä otsalampun valossa on aivan mahtavaa. Kahtena yönä on ollut niin valtava ukkosmyrsky, että olin varma talon huuhtoutuvan alla olevaan viiden talon kylään. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni hetken ajan alkukantaista pelkoa! Toinen ukkosmyrksy oli jo nautittava, vaikka kuulin ensimmäisen myrskyn aiheuttaneen aika monta maanvyörymää ja muuta tuhoa.

Naapurin Tika-Didi on uskomaton nainen, joka auttaa kärsivällisesti kaikessa, lainaa tavaroitaan, opettaa perinteisiä nepalilaisia tapoja ja käytänteitä sekä puhuu minulle kärsivällisesti nepalia hitaasti varmana siitä, että jonain päivänä ymmärrän... minä lupasin kaikille, että teen parhaani oppiakseni kielen niin hyvin kuin tässä lyhyessä ajassa voi! O- ou.... :-) Aloin opettamaan Didille tietokoneen käyttöä.. hän ei osaa kunnolla kirjoittaa omaa nimeään, mutta luonnetta, intoa ja elämäniloa riittää monen ihmisen verran!! Arvatkaa kuinka ylpeä olin, kun delegaatio kysyi minulta tulkkausapua ja pystyin auttamaan heitä!

Viime yönä Didi oli haljeta onnesta, kun nukuin hänen asunnossaan. Delegaatio valtasi Jamsin talon, joten siirryin alta pois. Puolen tunnin välein yöllä kuulin nimen Tanja ja naamani yli hiipi taskulampun valo. Olen siis tällä hetkellä onnellinen tästä ilmastoidusta hotellista, yksin, ilman Didiä, delegaatiota ja elävää luontoa ympärillä.

Tika-Didi ja James

Näiden kaikkien ihanien ihmisten tapaamisen lisäksi tärkeimmät tapahtumat ovat olleet Jamesin kanssa pitämämme viisituntinen palaveri projektiin liittyen, kylän ohjausryhmän kokous, jossa pääsin esittelemään itseni  ja tutustumaan paikallisiin vaikuttajiin sekä delegaation saapuminen. Be the Change, Chance for Change, kuvausryhmä ja businesmiehet, jotka mahdollisesti lahjoittavat rahaa kylän kehittämiseen ovat vielä parhaillaan kylässä. Kirjoitan heistä ja kaikesta tapahtuneesta heti, kun löydän nopeamman nettiyhteyden.

Meidän "vesihana", jonka Didi kantaa aamuisin oven taakse

Aamukasteella aamukahvilla

Didin maissimylly

AMAZING PEOPLE

Are not only the Nepalese people.

All of them who are working in this Chance for Change organization are dedicated professionals, even to that level that you can´t even tell when they are working and when not. Atmosphere is relax even thou everyone is doing long days and in crucial moments of the project...And I thought I had good working moral and ethic...

I might actually learn something during my voluntary time here! ;-)  Already now I can thank not only the Chance for Change organization but Andy, Greg, Louisa and Andy´s family Annette and Alex (is it really Alexandra.. did I even spell you name right?). I had amazing time and I felt myself really welcomed.

Before departure to Ghyampesal I did some last minute shopping´s: BOOKS! Who needs food if you have something to read?? Books are all about Nepal, its culture, ethics, language, religion and food. After taking the picture I did bought one more: Culture Shock, a Guide to Customs and Etiquette Nepal. I think it will be a interesting book to read during that one month on my own in the village with all the lovely Nepalese people who wants to get to know me... Apparently not too many westerns have been living there!

But for sure there is one more book to buy! I met tonight Linda Cruse who also will visit  Ghyampesal later on. Her book Marmalade and machine guns just come out and is on my NEED TO BUY list!! All of you who have ever thought about chancing you live in order to do charity work or help others.. check this out!!

Andy and Louisa might help me with the blog but I might not write too many blogs during next weeks or months.. At the moment I am happy and feeling privileged and fortunate! On to the bus after few hours, next pit stop is waiting for me!

some of the books and diaries I bought, missing marmalade and machine guns...

In the land of happiness you can see all aspects of life in one look

KATHMANDUSSA

Hyvin valvottujen viimeisten öiden jälkeen aloitin varsinaisen matkan kohti Nepalia Lahden rautatieaseman läheltä bussipysäkiltä. Siitä alkoi toista vuorokautta kestävä unen ja valveen rajamailla eteneminen. Nukuin bussimatkan Lahdesta Helsinki-Vantaalle, lennon Helsingistä Amsterdamiin ja Amsterdamista Delhiin. Saavuttuani Intiaan, olin vielä niin väsyksissä hyvin valvottujen öiden ansiosta (Kiitos Maria, Teemu, Petri, Pale ja etenkin Mika, joka jaksoi valvoa kanssani kaksi yötä), että etsin lentokentältä kolon, jossa nukuin taas noin kuusi tuntia. Lento Kathmanduun noudatti jo aiemmin mainittua tuttua kaavaa; heräsin vasta kun kone rullasi kiitoradalla. Huolimatta siitä, että nukuin lähes tauotta, osasin olla hereillä kaikkien ruokailujen ajan ja ruoka maistui.

India Air ja aidot ruokailuvälineet

Johtuiko nälästä, väsymyksestä vai molemmista, mutta tällä kertaa lentokoneruoat maistuvat. Kasvismunakas ja herneet nautittuna aidoilla ruokailuvälineillä India Airin lennolla kruunasivat matkanteon. Kahvikin maistui, kahville.

Koneeni laskeutui Kathmanduun myöhässä ja viisumijonossa kesti aikaa. Nepalin viisumi haetaan ja ostetaan saavuttaessa Kathmandun lentokentältä.

Andy ja Greg olivat minua vastassa.... moottoripyörillä! Heillä oli kiire eteenpäin, joten en ehtinyt selittää että en harrasta moottoripyöriä. Olen joskus päättänyt, etten pyörän kyytiin hyppää kaksin tai yksin!! Nepalissa on laki, jonka mukaan vain kuskin täytyy pitää päässään kypärää. Hyppäsin siis väsymyksestä hämmentyneenä Andyn taakse, ilman kypärää ja kiitäminen kaoottisen liikenteen, eläinten ja roskakasojen välissä alkoi. Muutaman kurvin jälkeen huomasin jo itse asiassa nauttivani kyydistä ja sekalaisesta liikenteestä. Koin vahvemmin olevani osa kaupunkia ja sen kulttuuria. Kuuma ilma, pöly, saasteet, hajut ja värikäs kaupunki läjähtivät niin vahvasti aisteihin, ettei kyydissä ehtinyt pelkäämään. Minun ilmeisesti pitäsi ajaa itse moottoripyörällä Ghyampesalissa... Jospa tämä motoristifiilis säilyy ja tulen seuraavien viikkojen aikana pärräilemään vuoriston vilkkailla, kapeilla ja huonokuntoisilla teillä. Eikös se moottoripyöräily aloiteta suoraan tuollaisissa olosuhteissa?

Kathmandussa ollessani asun Andy ja Annette Ashworthin kotona, jossa pyöritetään myös Chance for Changen toimistoasioita sekä majoitetaan vieraita.

Andy, moottoripyörä, KYPÄRÄ ja kotipiha

Nepal ja sen sähköverkosto

Kuulin että Ghyampesalissa ei toimi netti ja puhelinliittymäkin vain jotenkuten, joten yrittän päivittää proketiin liittyvää tietoa ennen kylään matkustamistani. Saattaa olla, että lähden sinne huomenna tai ylihuomenna... Ihanan letkeää tämä elo näin brittiläis-nepalilaisessa projektissa. Totta puhuakseni projektin vetäjät ovat hyvin kiireisiä. Tällä ja ensi viikolla saapuvat rahoituspäätökset ja maahan saapuu potentiaalisia yksityisiä rahoittajia, Nepalista ja hyväntekeväisyydestä kiinnostuneita miljonäärejä. Viikko on siis heillä kiireinen ja minä lähden pääkaupungin kiireistä Ghyampesaliin valmistelemaan rahoittajien vierailua kylään. Tänään ostin mukaani lisää ruoka-aineita, sillä tie perille majoituspaikkaani on poikki ja monsuunikaudesta johtuen kylän ruokatarvikevalikoima on rajallinen.

Monessa kadunkulmassa on oma Ganesh

Kylänraitti, Sanepa Chowk

Lähi"super"market

Tämä sinnikäs ja värikäs kansa hämmästyttää ja kiehtoo minua monessa mielessä. Maassa ei ollut toimivaa hallitusta sisällissodan aikana 1996-2006, silti infrastruktuuri toimi lähes yhtä hyvin kuin nyt. Huolimatta siitä, että Nepal on edelleen yksi vähiten kehittyneistä maista, on positiivinen yhteiskunnallinen ja valtiollinen kehitys edennyt rauhalliseen tahtiin. Silti tänne värikkääseen maahan jää varmasti aina jotain, jota tällainen länsimaalainen turisti ihmettelee ja kuvaa paikallisten huvitukseksi. Minua ei esimerkiksi lakkaa kiehtomasta nuo sähköpylväät syheröisine johtoviritelmineen.

Tämän valtion motto kuvaa mielestäni hyvin myös tätä hymyilevää kansaa: जननी जन्मभूमिष्च स्वर्गादपि गरियसि eli "isänmaa on arvokkaampi kuin taivaan valtakunta".

 Sain myös tänään kuulla meneillään olevasta tieverkoston uusimisesta. Pitkin Kathmandua kulkee arvokas delegaatio mittanauhansa kanssa. On määritetty, että teiden pitää olla tietyn levyisiä. Vielä en ole kuullut tuota maagista virallista mittaa. Tie mitataan, reunat merkitään punaisella spray maalilla ja seuraavaksi tietä pitkin ajaa puskutraktori... jyräten alleen kaiken, mikä on jäänyt punaisen viivan väärälle eli tien puolelle! Andy ja Annette kertoivat, että lähellä on katu, jossa taloista lähti viime jyräyksessä kadun puoleinen seinä pois. Näkyvillä olivat ihmisten asuinhuoneet!

Tänään todistin itse tuota mittaustoimenpidettä: pukumiehet mittasivat ja speijasivat, poliisi valvoi toimenpidettä. Liikkeen pitäjä katsoi voimattomana myyntitiskinsä takaa, kuinka hänen kauppansa porras ja kantava pylväs jäivät maagisen punaisen viivan väärälle puolelle...

Mittamies työssään

Monsuunikausi Nepalissa kestää kesäkuusta syyskuuhun, joten vielä tällä hetkellä elämme monsuunikauden päivärytmin mukaan. Aamulla auriko paahtoi armottomasti ja nyt vesisade tuo sisälle taloon raikasta ja puhdistavaa ilmaan.

Kaikki ovat hellettä paossa

Louisa, Andy ja Bob-koira

Hindulaisuuteen (n.80% väestöstä) ja buddhalaisuuteen (n.10% väestöstä) kuuluu elämän ja eläinten kunnioittaminen. Moottoripyörämatkan aikana näin jälleen kerran lehmiä, vuohia, kanoja, ankkoja ja lintuja kaikkialla.. koirista puhumattakaan! Iltaisin kuulostaa siltä, että Kathmandu muuttuu koirien kaupungiksi. Päivisin helteessä retkottavat piskit heräävät pimeän tulleen eloon ja koirien haukunta raikaa joka korttelissa.

Annetten ja Andyn Bob koira on tottunut asumaan Skotlannin nummilla. Nyt Bob on asunut Nepalissa kaksi viikkoa. Täällä pääsääntöisenä elintilana on korkealla portilla ja piikkilangalla ympäröity piha pienine puutarhoineen. Aidan ympäriltä kuuluu monenlaisia ääniä, myös niitä toisten koirien ääniä. Bob on päässyt muutaman kerran lenkille, mutta reviireistään tietoiset kulkukoirat eivät ole olleet näistä lenkeistä mielissään.

Ihmiset joutuvat ulkoilulenkkien aikana kantamaan mukanaan reilun metrin mittaista bambukeppiä, jonka tarkoituksena on suojella Bobia muilta koirilta. Viime vuonna viimeinen näky Katmandun lentokentän ulkona oli kuolemaa tekevä koira, joka yritti hakea turvaa meidän KAPUA joukosta. Tänä vuonna ensimmäisiä näkyjä moottoripyörän selässä oli keskellä tietä makaava kuollut koira ja tänään näin länsimaalaisen naisen ruokkivan valtavaa laumaa kulkukoiria. Omaa koiraa ikävöidessä voin siis seurata tätä eläväistä ja kuolevaista koirien valtakuntaa täällä maailman korkeimmassa valtiossa!

MATKA ALKAA

Kiireisen kesän jälkeen istun viimein tilanteessa, jossa vieressäni on pakattu kassi, päivärepun ylätaskussa passi viisumin kera ja mieli tyhjänä. Nyt SE matka Nepaliin on viimeinkin toteutumisvaiheesa. Hyppään kolmen tunnin päästä bussiin lahdesta, lennän Helsinki-Vantaalta Amsterdamin kautta Delhiin, josta lento lauantaiaamuna Katmahduun.

Matkaan todennäköisesti Katmandusta heti  suoraan matkani ensimmäiseen projektikohteeseen Gyampesaliin, jossa viivyn pari kuukautta. Kylän lähin nettiyhteys on kahden tunnin bussimatkan päässä, joten todennäköisesti blogia päivitän harvemmin. :-)

Projektin alkuvaiheessa tutustun projektiin, jossa Dalit-heimon nuoria miehiä koulutetaan vuoristo-oppaiksi. Alustavan suunnitelman mukaan viivyn kylässä ainakin kaksi kuukautta, jonka jälkeen siirryn Pokharaan perustamaan vastaavanlaisen projektin Dalit-heimon naisille. Gyampesalissa asun projektista vastaavan James Howelin talossa, josta kuva alempana.

Matka sisältää monessa mielessä paljon tuntematonta ja uutta, mahtavia haasteita sekä oppia monessa mielessä. Kaikki kysymysmerkit saavat aikanaan vastauksen ja niistä kirjoitan myös tässä blogissani. Tervetuloa mukaanin Nepaliin!

Jamesin asunto Ghyampesalissa

Näkymä terassilta