Muutama viiko sitten kesäinen ukkosmyrksy pyyhkäisi yli Rautavaaran syrjäisten kolkkien. Aamulla töissä työkaveri kertoi nähneensä maatalonsa pihalla yhtä aikaa auringon, kuun, sateenkaaren ja salamoita. Vaatimattomana miehenä totesi vain: "olihan se aika hienoa". Minusta se kuulosti uskomattoman upealta ja harvinaiselta. Näiden luonnonilmiöiden yhtäaikainen upeus jäi mieleni pohjalle hymynkareena.
Viikkoa myöhemmin luin ystäväni facebook linkistä kolumnin, jossa meille suomalaisillekin annettiin lupa nauttia omasta työstään. Näin ainakin annoin itseni ymmärtää kun Pekka Seppänen kirjoittaa: "Aina itkettää, kun kuuntelee työhyvinvoinnin asiantuntijoita, jotka kehottavat tekemään selvän eron työn ja vapaa-ajan välille.Tuollainen neuvo perustuu käsitykseen, että työ on ikävää ja iljettävää, eikä sitä saa päästää saastuttamaan oikeaa elämää." Ah, viimeinkin synninpäästö. Tähän saakka olin potenut hieman huonoa omaatuntoa kertoessani tapaamilleni ihmisille kuinka mahtava työ ja työpaikka minulla on; kaikelisäksi vielä asun työpaikallani!
Artikkelin lukeminen tuli täydelliseen aikaan: osallistuin kahtena peräkkäisenä viikonloppuna joogakurssille - osallistujana omalla työpaikallani. Sää oli täydellinen, tunnelma rentoa ja pystyin hyppäämään osallistujan rooliin täydellisesti syksyn kiiresesongin keskellä. Joogaa uimarannalla, jossa normaalisti ohjaan ohjelmia, ruokailut kiireisessä ravintolasalissa muiden hyöriessä askareissaan ja mahtavien ihmisten seura. Joogaviikonloppuja oli edeltänyt kiireiset viikot töissä sekalaisen työsuman keskellä. Toimistotöiden lomassa kävin ohjaamassa erilaisia nuoriso- ja aikuisryhmiä ja vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen unohdin hetkittäin "tekeväni työtä", seurasin vain ilolla, kuinka osallistujat heittäytyivät mukaan aktiviteetteihin ja toistensa seuraan.
Jälkimmäisen joogakurssin kruunasi saunomishetki kollegan kanssa rantasaunalla muiden kurssilaisten jo lähdettyä kotimatkalle. Joogan jälkihehkussa vietimme aikaa rannalla saunan lämmetessä. Kollegani huiskutti uimaan mennessään onnellisena taivaalla lentävälle vesitasolle ja kaikkien pikkutyttöjen haave toteutui: kone laskeutui huiskutuksen voimasta. Voisin sanoa, että viime viikot töissä, ovat olleet minun aurinko, kuu, sateenkaari ja salamat!
Viikkoa myöhemmin luin ystäväni facebook linkistä kolumnin, jossa meille suomalaisillekin annettiin lupa nauttia omasta työstään. Näin ainakin annoin itseni ymmärtää kun Pekka Seppänen kirjoittaa: "Aina itkettää, kun kuuntelee työhyvinvoinnin asiantuntijoita, jotka kehottavat tekemään selvän eron työn ja vapaa-ajan välille.Tuollainen neuvo perustuu käsitykseen, että työ on ikävää ja iljettävää, eikä sitä saa päästää saastuttamaan oikeaa elämää." Ah, viimeinkin synninpäästö. Tähän saakka olin potenut hieman huonoa omaatuntoa kertoessani tapaamilleni ihmisille kuinka mahtava työ ja työpaikka minulla on; kaikelisäksi vielä asun työpaikallani!
Artikkelin lukeminen tuli täydelliseen aikaan: osallistuin kahtena peräkkäisenä viikonloppuna joogakurssille - osallistujana omalla työpaikallani. Sää oli täydellinen, tunnelma rentoa ja pystyin hyppäämään osallistujan rooliin täydellisesti syksyn kiiresesongin keskellä. Joogaa uimarannalla, jossa normaalisti ohjaan ohjelmia, ruokailut kiireisessä ravintolasalissa muiden hyöriessä askareissaan ja mahtavien ihmisten seura. Joogaviikonloppuja oli edeltänyt kiireiset viikot töissä sekalaisen työsuman keskellä. Toimistotöiden lomassa kävin ohjaamassa erilaisia nuoriso- ja aikuisryhmiä ja vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen unohdin hetkittäin "tekeväni työtä", seurasin vain ilolla, kuinka osallistujat heittäytyivät mukaan aktiviteetteihin ja toistensa seuraan.
 |
| Täydellisen onnistunut meditaatiohetki |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti